maanantai 26. lokakuuta 2015

Stand out

Me ihmiset tykkäämme jumiutua tuttuun ja turvalliseen. Tehdä arkiset rutiinimme, toimia niin kuin on ennenkin hyväksi katsottu. Hakea hyväksyntää siiheen ”omaan” porukkaan kuulumisesta, oli se sitten kotona, töissä, koulussa tai harrastuksessa. Ja kun sitten kokee laumaeläimen lailla olevansa osa jotakin, antautuu virran vietäväksi, sulkee silmät, sammuttaa valot. Kun muutkin, niin minäkin perässä. Onhan se nyt paljon helpompaa ja mukavampaa toimia yleisen asenteen mukaan, kuin olla se inhottava päällepäsmäri, joka niuhottaa elämän säröistä. Siinähän joutuu olemaan kaiken lisäksi vielä yksin.


Tyttöjen viikkoa vietettiin muutama viikko sitten, ja jostain sydämen perukoilta kumpusi sellainen halu auttaa, että kiiruhdin sen viikon lauantaina Kamppiin ja Planin lipaskerääjäksi. Tuo kyseinen kerta oli ensimmäiseni rahankeruu tehtävissä, vaikka muunlaista vapaaehtoistoimintaa on tullut harrastettua jos jonkinmoista. En vielä tuolloin kokenut sen suurempaa intohimoa hommaan, pidin vain tärkeänä sitä työtä, jota Plan tekee kehitysmaiden lasten hyväksi.

Kuitenkin pyöriessäni ympyrää Helsingin keskustassa sormet jäässä, toistellen samaa lausetta, heittäen hymyn sinne ja kiitoksen sanan tänne, tajusin saaneeni jälleen yhden oppitunnin elämältä. Ymmärrän hyvin, jos joku ei halua lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Silloin on asiallista sanoa ei kiitos, ja mielellään saada lausahdus kuullostamaan edes hiukkasen ystävälliseltä, tai edes sellaiselta, jota voisi luonnehtia kohteliaaksi. Kun ihmisiähän me lipaskerääjätkin vain ollaan.


Vastaanotto, jota osalta ihmisistä sain, jätti kyllä miettimään. Keskiverto kansalainen bongaa tytön Planin jättiliiviin verhoutuneena lipas kädessä noin viiden metrin päästä väkimassasta riippuen. Luo kauhistuneen katseen, joka viestii haluttomuudesta lahjoittaa, ja alkaa välittömästi aivot raksuttaen suunnitella pakotietä keskustan kapealla mukulakivikadulla. Jos virta vie väkisinkin lipaskerääjän lähietäisyydelle, katsellaan mahdollisimman kauas toiseen suuntaan ja yritetään olla kiireisiä. Toinen vaihtoehto on tuijottaa vihaisesti kulmat kurtussa ja sadatella mielessään, että tällaistakin piti tänään tapahtua.

Haluaisin helposti jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin, niihin jotka lahjoittaa, ja niihin jotka eivät. Mutta eihän se niin mene. Tietenkään se, että ei lahjoita, ei automaattisesti rajaa ihmistä johonkin tiettyyn kategoriaan, jollain on oikeasti tulenpalava kiire, toisella ei ole käteistä. Ehkä se tahto auttaa kuitenkin tältä ihmiseltä löytyy.
Enkä väitä, että kaikki olisivat kylmäkiskoisia kulmienkurtistelijoita. Monet suhtautuivat rahankeruuseen rennosti, hymyilivät, lahjoittivat, tai sanoivat ne kaksi taikasanaa: ”Ei kiitos.” Ja that´s fine. Ei siinä tarvitse alkaa pakoreittejä suunnittelemaan, kun kohtaa ihmiset avoimina ja ystävällisinä.


Vaikka minulla ehkä oli liian ruusuiset ja naiivit kuvitelmat lipaskeräyksen riemuista, suhtaudun asiaan yhtenä askeleena eteenpäin elämänipolulla. Joutuessani siihen osaan, jota kohtaan luodaan halveksivia, kärttyisiä katseita, tajusin, etten itse halua tulla tuollaiseksi. En halua olla sellainen, joka laiskana löntystää ryhmän perässä, toimii niin kuin muut. Pistää laput silmille ja antautuu muiden ohjaamaksi. Koska tuolloin – olkoonkin että tämä alkaa kuullostaa jo siltä, kuin olisin tullut uskoon – tajusin, että jos suurinosa ihmisistä ei halua muuttaa maailmaa, minä haluan. Haluan vilpittömästi auttaa, jotta huono-osaiset ihmiset voivat parantaa elämänlaatuaan, jotta heilläkin olisi mahdollisuus kokea, nauttia, elää. Vapautua siitä huolesta, joka aiheutuu huomisesta, kun ruokaa ei ole, kun elinolot ovat kuralla.
Ja olkoonkin, että välillä minusta tuntuu, että olen vain yksi, pieni, mitätön ihminen. Sillä kun kaikki nämä yhdet, pienet, mitättömät ihmiset kootaan yhteen, saadaan aikaan jotain suurta.


- Meri - 


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti