keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Se on kuin huume

Tarvitsen sitä vuoden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa. Se antaa hyvän olon ja saa tuntemaan itsensä voittamattomaksi. Sen voimalla jaksan läpi harmaimmankin arjen, ilman sitä en olisi onnellinen. Tarvitsen sitä, ja tiedän, että se on osa minua.



Niin siis mikä? No urheilu tietysti. Niin kuin yleensä, parhaimmat ideat syntyvät lenkillä. Kun musat pauhaa korvissa, hiekka rapisee lenkkitossun alla ja sydän pamppailee tuhatta ja sataa. Silloin voin sanoa olevani inspiroituneimmillani. Melkein euforian rajamailla.

Syy siihen, miksi kirjoitan urheilusta, on tietysti se, että rakastan sitä. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät harrasta minkäänlaista liikuntaa, edes metsässä kävelyä. En myöskään ymmärrä lenkille lähtemisen vaikeutta. Monesti kaverit valittavat, että kun ei taaskaan huvittanut yhtään. Vaikka lähestulkoon aina lähden lenkkipolulle intoa puhkuen, ei aina tuo Suomen sää ole armollisimmillaan. Räntää sataa kaatamalla, tiet on liukkaat kuin vastahöylätty jää ja pimeäkin tulee jo neljän jälkeen. Tässä tapauksessa saatan suosiolla skipata lenkin, mutta sohvalla köllöttelyn sijaan (josta en edes pidä) suuntaan salille tai uimahallin lämpöisiin vesiin. Ja koska elämä on tarjottu meille hopeatarjottimelta, voimme myös avata sen tietokoneen ja tehdä Youtube-videoiden mukaisen kotitreenin. Kaikki on vain kiinni omasta halusta.

Toinen syy, miksi paasaan aktiivisen elämän puolesta on se, että tunnen itseni arkena energiseksi. Kävelymatka kouluun on piristävä ja portaatkin jaksaa hypellä kaksi kerrallaan. Olen positiivinen ja jaksan hymyillä. Niille yrmeille bussikuskeillekin tekisi hyvää pieni happihyppely iltaisin.
On myös ihanaa, kun koulupäivän jälkeen saa mennä nollaamaan aivot salille tai tallille, keskittyä vain täysillä itseensä ja unohtaa kaikki huolet. Olen varma, että pääni räjähtäisi jos en pääsisi iltaisin hetkeksi eroon velvollisuuksista.
Positiivisuutta lisää myös hyvin nukutut yöunet, joita liikunta edesauttaa. Rääkin jälkeen kun ei tee mieli tehdä muuta kuin kaatua puolikuolleena sänkyyn nukkumaan.



Minun on myös hankala tajuta sitä, että ihmiset eivät urheile, koska se tuntuu pahalta. Olen kai jollakin tapaa vinksahtanut, mutta oikeasti nautin siitä, että treeni tuntuu. Ei se ehkä juuri sillä hetkellä ole endorfiinien siivittämää voitontanssia, kun lihakset hapottaa ja keuhkot melkein repeävät. Mutta aivan varmasti tanssin voitontanssit kun kuukauden kuluttua jaksan juosta kovempaa tai laittaa suuremmat painot jalkaprässiin. Ja mikäpä sen ihanampaa, kuin tietää, että on antanut kaikkensa. Juuri tästä tunteesta tulee tuo jo yllämainittu voittamaton ja itsensäylittänyt olo. Mä pystyin siihen! On lause, joka piristää aina.

Tämän tekstin oli ehkä tarkoitus hieman jakaa fiiliksiä siitä, että kyllä se urheilu kannattaa, ihan oikeasti. Ymmärrän hyvin sen, että kaikki eivät rakasta juoksemista samalla tavalla kuin minä. Toiselle jo kahden kilometrin lenkki on sellaista rämpimistä, että vannoo lopettavansa siihen, ellei kuole ennen sitä. Tietenkään jotakin lajia ei väkisin kannata harrastaa vain sen takia, kun kaikki muut harrastavat. Mutta kokeakseen kaikki miljoona liikunnan positiivista vaikutusta, kannattaa keksiä itselleen se oikea laji. Olkoon se sitten vaikka uppopallo.


- Meri



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti