keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Se on kuin huume

Tarvitsen sitä vuoden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa. Se antaa hyvän olon ja saa tuntemaan itsensä voittamattomaksi. Sen voimalla jaksan läpi harmaimmankin arjen, ilman sitä en olisi onnellinen. Tarvitsen sitä, ja tiedän, että se on osa minua.



Niin siis mikä? No urheilu tietysti. Niin kuin yleensä, parhaimmat ideat syntyvät lenkillä. Kun musat pauhaa korvissa, hiekka rapisee lenkkitossun alla ja sydän pamppailee tuhatta ja sataa. Silloin voin sanoa olevani inspiroituneimmillani. Melkein euforian rajamailla.

Syy siihen, miksi kirjoitan urheilusta, on tietysti se, että rakastan sitä. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät harrasta minkäänlaista liikuntaa, edes metsässä kävelyä. En myöskään ymmärrä lenkille lähtemisen vaikeutta. Monesti kaverit valittavat, että kun ei taaskaan huvittanut yhtään. Vaikka lähestulkoon aina lähden lenkkipolulle intoa puhkuen, ei aina tuo Suomen sää ole armollisimmillaan. Räntää sataa kaatamalla, tiet on liukkaat kuin vastahöylätty jää ja pimeäkin tulee jo neljän jälkeen. Tässä tapauksessa saatan suosiolla skipata lenkin, mutta sohvalla köllöttelyn sijaan (josta en edes pidä) suuntaan salille tai uimahallin lämpöisiin vesiin. Ja koska elämä on tarjottu meille hopeatarjottimelta, voimme myös avata sen tietokoneen ja tehdä Youtube-videoiden mukaisen kotitreenin. Kaikki on vain kiinni omasta halusta.

Toinen syy, miksi paasaan aktiivisen elämän puolesta on se, että tunnen itseni arkena energiseksi. Kävelymatka kouluun on piristävä ja portaatkin jaksaa hypellä kaksi kerrallaan. Olen positiivinen ja jaksan hymyillä. Niille yrmeille bussikuskeillekin tekisi hyvää pieni happihyppely iltaisin.
On myös ihanaa, kun koulupäivän jälkeen saa mennä nollaamaan aivot salille tai tallille, keskittyä vain täysillä itseensä ja unohtaa kaikki huolet. Olen varma, että pääni räjähtäisi jos en pääsisi iltaisin hetkeksi eroon velvollisuuksista.
Positiivisuutta lisää myös hyvin nukutut yöunet, joita liikunta edesauttaa. Rääkin jälkeen kun ei tee mieli tehdä muuta kuin kaatua puolikuolleena sänkyyn nukkumaan.



Minun on myös hankala tajuta sitä, että ihmiset eivät urheile, koska se tuntuu pahalta. Olen kai jollakin tapaa vinksahtanut, mutta oikeasti nautin siitä, että treeni tuntuu. Ei se ehkä juuri sillä hetkellä ole endorfiinien siivittämää voitontanssia, kun lihakset hapottaa ja keuhkot melkein repeävät. Mutta aivan varmasti tanssin voitontanssit kun kuukauden kuluttua jaksan juosta kovempaa tai laittaa suuremmat painot jalkaprässiin. Ja mikäpä sen ihanampaa, kuin tietää, että on antanut kaikkensa. Juuri tästä tunteesta tulee tuo jo yllämainittu voittamaton ja itsensäylittänyt olo. Mä pystyin siihen! On lause, joka piristää aina.

Tämän tekstin oli ehkä tarkoitus hieman jakaa fiiliksiä siitä, että kyllä se urheilu kannattaa, ihan oikeasti. Ymmärrän hyvin sen, että kaikki eivät rakasta juoksemista samalla tavalla kuin minä. Toiselle jo kahden kilometrin lenkki on sellaista rämpimistä, että vannoo lopettavansa siihen, ellei kuole ennen sitä. Tietenkään jotakin lajia ei väkisin kannata harrastaa vain sen takia, kun kaikki muut harrastavat. Mutta kokeakseen kaikki miljoona liikunnan positiivista vaikutusta, kannattaa keksiä itselleen se oikea laji. Olkoon se sitten vaikka uppopallo.


- Meri



keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Opi sietämään muita, niin elämä helpottuu

Seuraava tilanne on varmasti jokaiselle tuttu. Kiiruhdat käytävää pitkin ja kohtaat vastaantulijan, mutta et tiedä kumpaa puolta väistäisit. Tilanne päättyy tavanomaisesti kahdella tapaa. Joko yritätte molemmat toisistanne päättäväisesti ohi, mikä ulkopäin tarkasteltuna muistuttaa lähinnä kahden sokean jalkapalloilijan välistä kamppailutilannetta, tai sitten vaihtoehtoisesti toinen osapuolista jähmettyy paikoilleen ja antaa suosiolla tietä. On olemassa myös kolmas skenaario. Siinä kävelette toisianne päin, ja kaadat mokkalatet vastaantulevan päälle. Lopuksi saat kuulla olevasi idiootti.

Joudumme päivittäin törmäyskurssille ihmisten kanssa, halusimme tai emme. Niin koulussa, kotona, kuin työpaikalla ajaudumme konfliktitilanteisiin, koska emme aina osaa tulkita oikein toistemme aikomuksia, haluja, ja ajatuksia. Saamme muut kiukustumaan, vaikka toimisimme kuinka oikein ja mukavasti tahansa. Muiden epäasiallinen käytös ja töppäilyt herättävät meissä luonnollisesti vahvoja, negatiivisia tunteita. Työkaverin välinpitämättömyys saattaa ärsyttää, opiskelutoverin naljailu voi satuttaa, ja kumppanin nalkutus viedä hermoraunion partaalle. 

Lenkki menee mukavasti kaverin kanssa. Plussaa on, jos kumpikaan ei mökötä. 
Jos kuitenkin huomaa usein kompuroivansa vastaantulijan kanssa, voi olla syytä katsoa peiliin. Onko muissa oikeasti jotain todella niin hankalaa tai ikävää? Vai olisiko mahdollista, että näenkin muissa itse asiassa omaa vajaavaisuuttani, kyvyttömyyttäni, ja ilkeyttäni? 

Asiaa voi pohtia mielessään seuraavalla paradoksilla. Mistä johtuu, että huonona päivänä kanssaihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä ja ikäviltä, kun taas hyvänä päivänä nämä samat ihmiset vaikuttavat huomattavasti rennommilta ja mukavimmilta? Sen lisäksi, että hyvä tuuli tuppaa tarttumaan, kysymys on ainakin osittain siitä, että kun itse on hyvällä tuulella, pystyy näkemään muissa myös niitä hyviä puolia. Loppujen lopuksi riittävän positiivisesti kun ajattelee, se pahinkin työpaikan häirikkö muuttuu omassa mielessä ihan mukavaksi jannuksi – tai no, ehkä ainakin ihan siedettäväksi.

Myönteisessä ajattelussa on voimaa sen suhteen, kuinka lempeästi pystyy suhtautumaan omiin ja muiden virheisiin. Kommunikaation karikkoja ei kuitenkaan voi välttää pelkällä ajatuksen voimalla, sillä vuorovaikutus on aina kahden tai useamman kauppa. Ideaalissa maailmassa ei olisi riitoja, koska ihmiset osaisivat kommunikoida täydellisesti. Roskapussin viemisestä ei muodostuisi avioliiton perustuksia vavisuttavaa arvovaltakiistaa tai käytävällä toiseen törmäämisestä maailmanlopun skenaariota.

On tärkeää olla avulias, ystävällinen, ja joustaa joskus toisten jääräpäisyyden edessä, mutta marttyyrimaiseksi kynnysmatoksi ryhtyminen ei palvele ketään. On myös hyvä tiedostaa oman inhimillisyytensä rajat; vaikka tekisi mitä tahansa, kaikkia ei voi miellyttää. Kaikista ei myöskään tarvitse pitää, mutta on rakentavaa tulla toimeen. Ja kyllä, sen voi myös sanoa ihan ääneen: maailma on täynnä ärsyttäviä, inhottavia, tyhmiä, tai muuten vaan urpoja ihmisiä – minä muiden joukossa. 

Joskus riittääkin, kun sietää toista - rakentava elämänohje, jonka eräs sukulaismies antoi tyttärelleen tämän häissä. 

Teksti ja kuva: Pauli

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kuinka nähdä päämäärä rajoitteiden sijaan?


”Jos katselet päämääriesi sijaan rajoitteita, törmäät noihin rajoitteisiin koko ajan” – Bobbe Sommer

Sattumalta kuuntelin Elastisen Eteen ja ylös –biisiä kun lähdin kirjottelemaan tätä blogia. Bongasin sieltä huiman määrän tähän tekstiin täydellisesti linkittyviä lauseita.

Kuulemme rajoittavia uskomuksia itsestämme valitettavasti monestakin suunnasta. Se voi olla oma läheinen, ystävä, pomo, lääkäri, työkaveri, valmentaja, joka sanoo nämä sanat: ”Et voi, et pysty, ei kannata.” Toisaalta, suurimmaksi osaksi se on oma rakas mielemme, joka kehittelee näitä ikävänsävyisiä rajoitteita. Toki näillä on tai on ollut taustalla jokin hyvä tarkoitus, esimerkiksi epäonnistumisen tuottamalta tuskalta välttyminen.

Faktaa on mielestäni kuitenkin se, että ainoa tapa epäonnistua elämässä on, että ei tee mitään haluamiensa asioiden eteen, eikö olekin? Virheitä ei ole, eikä epäonnistumisia. On vain tapoja, joilla ihminen ei pääse niihin tavoitteisiin, joihin tähtää. ”Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.” Hyvä uutinen on se, että tapojaan voi muuttaa! Me jokainen todella voimme tehdä muutoksia omissa ajatuksissa, toiminnassa ja käyttäytymisessä tarpeen mukaan.

Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi ja miettiä, millaisia post-it lappuja on kiinnittänyt oman mielen seinälle. ”Mun pahin vastustajani kattoo peilistä mua.”



Pilaamme itseltämme valtavan määrän tilaisuuksia, mahdollisuuksia ja upeita kokemuksia ajattelemalla, että minun on turha edes yrittää, en kuitenkaan onnistu. Tullessamme tietoisiksi näistä rajoitteista, olemme itse vastuussa niistä ja niiden muuttamisesta. Onnistumisen suurin haaste ja ensimmäinen askel on se, että kiinnittää tuon sinisen post-it lapun niiden rajoitteiden päälle: Todellakin Pystyn siihen! Sen jälkeen ryhtyy toimimaan.

Olen halunnut juosta puolimaratonin jo kaksi vuotta. En vain ole saanut aikaiseksi erinäisistä tekaistuista syistä. Esimerkiksi: polvi on nyt vähän kipeä, eihän kukaan mun sukulainenkaan ole juoksija, nopeus kärsii jos juoksen pitkiä matkoja, aivan älytön matka juosta, eihän kukaan siihen pysty.. Nyt niin älyttömältä kuulostavia ajatuksia. Olen halunnut haastaa itseni, mutta tilaisuuden tullessa olen kuitenkin jänistänyt. En ole oikeasti uskonut itseeni, olen jopa ajatellut että tuo on minulle mahdotonta, koska en ole mikään juoksijatyyppi. Asia on kuitenkin harmittanut pidemmän aikaa. Päätinpä muuttaa ajattelutapaani tuossa alkuvuodesta ja yhtenä päivänä vain ilmoittauduin puolikkaalle. ”Alotan ittestäni, korjaan mun mielen nostan mun katseen ja mun suupielet”.

Tässä oikeastaan on vastaus edellisen kirjoittajan kysymykseen tilanteesta, jossa olen päässyt loistamaan kyvyilläni. 12.4. todella juoksin sen yli 21 kilometriä reilusti alle kahden tunnin, mihin olen oikein tyytyväinen. Sain ihan mielettömät kicksit tästä! Nyt olen täysin hurahtanut juoksemiseen ja nautin siitä. Kysymys oli minun kohdalla vain ajattelutavan muuttamisesta ja toisaalta siitä, että siirryin suunnittelun tasolta toimintaan. Kisassa en todellakaan kisannut muita juoksijoita vastaan, vaan omaa mieltäni. Ja minä voitin sen! Se tunne, että on onnistunut omien ponnistelujen ansiosta – mieletön.

”Pusken täysii aina vaan, Mun ei täydy, vaan mä saan”



Seuraavaa bloggaria pyydän vastaamaan kysymykseen: Millaisena hetkenä koet olevasi kaikkein parhaimmillasi?

Aurinkoista kevättä,

toivoo Henriikka

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Yhdessä ja yksin


Kiitos Leenalle edellisestä erittäin kiinnostavasta ja ajankohtaisesta kirjoituksesta. Leenan kysymykset seuraavalle kirjoittajalle olivat: Tunnistatko itsessäsi enemmän sisäänpäin- vai ulospäinsuuntautuneita piirteitä? Oletko tyytyväinen elämääsi introverttinä / ektroverttinä / molempina?
Tunnistan itsestäni enemmän introvertin piirteitä, mutta toisaalta tunnistan itsessäni myös useita ekstrovertin piirteitä.  Kuten Leena tekstissään totesi, niin lopulta olemmekin kaikki erilaisia sekoituksia näistä kahdesta ääripäästä. Itse huomaan toisaalta viihtyväni hyvin yksin ja omien projektieni seurassa, mutta toisaalta huomaan myös kaipaavani seuraa ja aivan läheisimpieni kanssa viihdyn vaikka loputtomasti. Jaksan hyvin sosialisoida pienissä muutaman henkilön kokoisissa ryhmissä, mutta huomaan helposti väsyväni jos olen erityisen suurissa ihmisporukoissa. Olenkin mielestäni vähän hassu tapaus, koska pienissä ryhmissä ja läheisteni kanssa olen usein eniten äänessä ja jutunjuurta riittää, mutta isommissa ryhmissä tulee usein sellainen tunne, että kissa on vienyt kielen.
 
 
Ja tuosta seuraavasta kysymyksestä oikeastaan haluaisinkin nyt itse jatkaa kirjoittamista. Eli olenko tyytyväinen elämääni introverttina? Tämän kysymyksen kanssa olen kamppaillut jo pitkään, juuri siitä syystä, että yhteiskunnassa niin kovin arvostetaan ekstroverttien piirteitä. Se on tietenkin hieno asia ja ihailen valtavan paljon monia tuntemiani ekstroverttejä. Monesti olen kuitenkin kokenut jääväni huomiotta vaikkapa ryhmätilanteissa siitä syystä, että omat vahvuuteni tulevat paremmin esille esimerkiksi hiljaisessa ja oma-aloitteisessa työssä. Henkilökohtaisen elämäni puolella olen tähän mennessä oppinut jo varsin hyvin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mutta kärsin edelleen peloista esimerkiksi liittyen työelämään.
 
Nytin verkkosivuilla julkaistiin jonkin aikaa sitten Mari-lukijan mielipide tästä introverttiaiheesta, sen voitte lukea alla olevasti linkistä. 
Vaikken olekaan Marin kanssa aivan samaa mieltä tilanteen dramaattisuudesta, niin jaan kyllä esimerkiksi hänen näkemyksensä näistä työelämän superolennoista. Olen itse ollut viime kuukaudet työttömänä ja käyttänyt päiväni työn etsimiseen, joka on johtanut minut tekemään seuraavat huomiot:
A)    Vaikuttaisi tosiaan siltä, että työmarkkinoilla peräänkuulutetaan kohtuutonta määrää perinteisesti ekstroverttien piirteiksi luettuja sosiaalisia kykyjä.
B)     Introverttikin saattaa kaivata ympärilleen yhteisön läsnäoloa, vaikkei välttämättä toivokaan enempää varsinaista sosiaalista kanssakäymistä.
 
Työnhaussa ja työelämässä joudumme usein poukkoilemaan vaatimusten sekä oman mukavuusalueemme välillä. Mukavuusalueen ulkopuolella käyminen tekee kaikille välillä hyvää ja toki on hyvä pyrkiä kehittämään itseään sekä kykyjään monipuolisesti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki ansaitsevat sekä työtä että työrauhan. Jokaisen täytyy voida opiskella ja tehdä töitä omilla ehdoillaan ja vain sitä kautta voimme yhteisönä päästä käsiksi eri yksilöiden koko potentiaaliin ja kykyihin.
 
Sanottakoot vielä lopuksi, että mietittyäni asiaa olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on kuitenkin hyvin moniulotteinen teema, juuri siitä syystä, että jokainen yksilö on todellakin sekoitus intro- sekä ekstroverttejä piirteitä. Itse olen työnhaun yksinäisyydessä huomannut kaipaavani työyhteisön läsnäoloa, mutta tiedän, etten silti tule olemaan esimerkiksi tulevan työyhteisöni äänekkäin yksilö. Uskon, että tämä ongelma juurtaa ennen kaikkea kilpailumentaliteettiin, joka saa meidät yhteisen hyvän etsimisen sijaan kilpailemaan keskenämme. Mielestäni olisikin tärkeää esittää kysymys siitä mitä pyrimme yhteisönä saavuttamaan. Onko meille tärkeämpää henkilökohtainen menestyminen vai yhteinen hyvä?    
 Yhdessä muodostamme täydellisen ryhmän erilaisia ihmisiä ja tärkeintä on se, että jokainen tietää olevansa hyvä, arvokas ja tärkeä juuri sen takia, että on se erityinen yhdistelmä juuri niitä ominaisuuksia, joita sattuu olemaan.  Meidän tehtävä yhteisönä on tukea jokaista toteuttamaan juuri niitä omia erityisiä ominaisuuksiaan oman sekä muiden hyvinvoinnin takaamiseksi.
 
Seuraavaa kirjoittajaa pyytäisinkin kertomaan joko tilanteesta, jossa olet itse päässyt loistamaan omilla kyvyilläsi tai tilanteesta, jossa olet auttanut jotakuta toista näyttämään omat kykynsä.
 
-Sanna

torstai 9. huhtikuuta 2015

Introvertti-ekstrovertti: Ihmisiä me kaikki

Selvyyden vuoksi avaan termit, joita käytän tässä kirjoituksessa (tarkemman määrityksen voi vaikka googlettaa): 

introvertti = sisäänpäinsuuntautunut ihminen, tarvitsee välillä omaa rauhaa "ladatakseen akkujaan" / vuorovaikutus vie energiaa

ekstrovertti = ulospäinsuuntautunut ihminen, saa energiaa toisista ihmisistä / vuorovaikutuksesta

Tulinpahan pari päivää sitten ajatelleeksi, että introverttinä pidän oleskelusta itsekseni ja pärjään varsin hyvin itsekseni. Vastapainona tuolle positiiviselle ajatukselle oli se, että minun on aina pakotettava itseni liikkeelle harrasteisiin, jotka tapahtuvat muualla kuin kotona, puhumattakaan tapahtumiin menemisestä tai jopa kavereihin yhteyden ottamisesta. Toisaalta, kun sen vaivan näkee, että todellakin menee sinne (harrastus, kaveritapaaminen, jne.), tulee kuitenkin hyvä fiilis. Kunhan ihan koko ajan ei juokse siellä sun täällä päivittäin, koska se rasittaa. Välillä taas toivon, että minussa olisi enemmän ekstroverttisiä piirteitä, koska olen välillä täysin toivoton uusiin ihmisiin tutustuessa ja ylipäätänsä tuntemattomien ihmisten keskuudessa.

Introverttiys on ollut varsin paljon viime aikoina esillä muiden vastaavanlaisten ominaisuuksien kuten erityisherkkyyden tai ujouden kanssa (mutta nämä eivät ole todellakaan sama asia eikä introvertti välttämättä ole ujo tai erityisherkkä!). Jos katsoo esim. mitä kaikkia tietokirjoja on julkaistu viime vuosina, löytää varsin helposti kirjan, jossa puhutaan introverteistä. Tämä introverttiyden korostaminen ja esille tuominen herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntuu siltä, että introvertit kuvataan mitä ihmeellisimpinä superihmisinä. Ei introvertit mitään superihmisiä ole, mutta heillä on omat vahvuutensa, joita ei nykymaailmassa korosteta niin paljon. Mutta toisaalta olen iloinen siitä, että asiaa tuodaan esille. Miettikääpä vaikka sitä, että joissakin maissa introverttiys on käsitetty jopa sairautena! Eihän se niin ole. Kysymys on vain eri tyyppisistä ihmisistä, jotka tuntevat, toimivat ja käsittävät maailman eri tavoin. Eikä voi suoraan sanoa, että joku ihminen on pelkästään introvertti tai ekstrovertti: ihmisessä voi olla molempia piirteitä. On hyvä, että introverttiydestä on nykyään enemmän tietoa, koska sitä myöten introverttejä voidaan ymmärtää paremmin ja hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat.

Me elämme kovin ekstroverttisessä maailmassa, missä pitää itse olla koko ajan esillä, olla se paras, olla ties mitä. Varsinkin ulospäinsuuntautuneisuutta sosiaalisten taitojen suhteen korostetaan niin opiskellessa kuin työnhaussa. Esim. kouluissa mitataan aktiivisuutta siinä, kuinka paljon viittaa ja vastaa kysymyksiin. Kehotus verkostoitua varsinkin jo opiskellessa lienee aika tuttu monille. Meitä kehotetaan koko ajan olemaan aktiivisia, koko ajan olemaan ihmisten joukossa ja tekemään jotakin, useimmiten sosiaalista. Minä koin paljon opiskeluaikana stressiä siitä, että olisi pitänyt olla koko ajan osana jotain organisaatiota tai ylipäätänsä olla sosiaalisesti aktiivinen, suorastaan ekstroverttinen, jotta voisin ylipäätänsä menestyä tai onnistua elämässäni.

Koen tuota stressiä vieläkin jonkin verran, vaikken enää niin pahasti. Ekstroverttiys tai introverttiys ei määritä sitä, miten hyvä on sosiaalisissa taidoissa. Nämä taidot ilmenevät vain eri tavalla. Ensimmäisen vakituisen työpaikkani saatua olen huomannut, että on ihan ok ja hyväksyttävää olla vähän hiljaisempi ja ajatuksiin vaipuneempi ihminen. Osittain kylläkin ala, jolla työskentelen, sallii sen helpommin, mutta siitä huolimatta on ollut mukava huomata, ettei tarvitse stressata sitä, että pitäisi olla ulospäinsuuntautuneempi pärjätäkseen elämässä. Elämässä pärjää ja menestyy omana itsenään, oli sitten ekstrovertti tai introvertti tai molempia. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan.

-----

Ella (ihanaa, että joku muukin on lukenut ja kiinnostunut tietämään lisää herkkyydestä!) kysyi minulta: Vaikuttaako kevät mielialaasi tai muuten sinuun? Miten?

Minulla on taipumusta kärsiä kevätväsymyksestä, joskus jopa kevätmasennuksesta. Siinä mielessä en ole koskaan ollut kiintynyt kevääseen. Ymmärrän väsymyspuolen sikäli, sillä aamut valkenevat varsin nopeasti entistä aiemmin ja auringonvalo on kirkas. Ei saa nukuttua niin paljon. Mutta kevätväsymyksen lisäksi en oikein pidä siitä, miten monet toitottavat kevään ihanuutta ja sitä, että luonto herää henkiin tai että kesä tulee tai mitä ikinä keksivätkään. Siitepölyallergiakaan ei oikein kerää keväälle kehuja minulta. Jotkut vuodet ovat pahempia kuin toiset, joskus selviää varsin helpolla.

Seuraavalle kirjoittajalle esitän kaksi kysymystä: Tunnistatko itsessäsi enemmän sisäänpäin- vai ulospäinsuuntautuneita piirteitä? Oletko tyytyväinen elämääsi introverttinä / ektroverttinä / molempina?


- Leena

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Cody Simpson


 





Oletko kuullut sellaisesta artistista kuin Cody Simpson? Uskon että suurin osa vastaa ettei ole.
Cody on Australialainen 11.1.1997 syntynyt pop-artisti.

Joulukuussa 2010 Codylta ilmestyi ensimmäinen levy, jonka nimi on 4U ja se on kaikille faneille Codyn omien sanojen mukaan. Lisäksi häneltä on tullut kolme muutakin levyä Coast to Coast, Paradise ja Surfers Paradise. Kaksi jälkinmäistä ovat ainoat koko pitkät levyt.

Cody tunnetuimpia biisejä on iYiYi ft. Flo Rida, Wish U Were Here ja Pretty Brown Eyes. Hän on myös tehnyt yhteistyötä Justin Bieberin kanssa ja uskoisin että tämä on tuonut Codya tunnetummaksi.

Cody Simpson on muualla Euroopassa aika paljon suositumpi kuin Suomessa, mutta silti hän esiintyi Helsingissä, nosturissa, kesäkuussa 2014 akustisella kiertuellaan, joka oli loppuun myyty. Sinne myytin myös meet&greet / Soundcheck Experience lippuja johon sisältyi lippu, pääsy soundcheckiin, tapaaminen Codyn kanssa ja nimmaroitu vip-kortti joka lähetettiin syystä tai toisesta jälkikäteen. Olin itse tuolla ja olihan se unelmien täyttymys nähdä Cody ihan kasvokkain ja seuraavana päivänä vielä lentokentällä.

Codylla on sisko Alli Simpson joka on tehnyt myös biisejä ja on tunnettu muodin parissa.

Jos et ole ikinä kuunnellut Codya niin nyt on aika tutustua tähän huikeaan artistiin joka myös tanssii ja soittaa kitaraa ja pianoa.


  Sain kysymyksen: Onko sinulla selvät sävelet siitä mitä tahdot opiskella? Onko/Oliko päätös vaikea? Minulle päätös oli aika helppo. Mietin kahden vaihtoehdon välillä ja nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi lähdin opiskelemaan.

Seuraavalle kysymys: Kuka on lempi artistisi ja miksi?

Tulee myöhässä siksi että tulin juuri Irlannista.

Lotta Kuismanen