maanantai 15. joulukuuta 2014

Älä luovuta babe

Moikun!

Tuossa ihan pari viikkoa sitten koin valtavan kyllästymisenpuuskan omassa elämässäni. Ainoa oikea asia, jota olen toivonut lapsesta asti, on että pärjäisin omillani. En koskaan haaveillut omakotitaloista, korkeista koulutuksista tai omasta perheestä. Halusin vain sellaisen työn, jossa viihdyn ja josta saisin sen verran rahaa, että saisin laskut ja ruoan maksettua. Ollessani lapsi meillä ei pahimpiin aikoihin ollut varaa ostaa maitoa, vaan äitini kävi leipäjonossa hakemassa maitojauhetta, jonka yhdistän vieläkin köyhyyden tuomaan häpeään. Haaveilin aina ulospääsyä köyhyyskierteestä, ja töistä, joka tämän mahdollistaisi. Sen takia olen ehkä hieman työnarkomaani - toteutan sitä yhtä ja ainoaa unelmaa, jota olen oikeasti toivonut sydämeni pohjasta. Nyt aikuisena ymmärrän menneisyyttäni ja rahapulaa paremmin, mutta olen silti sitä mieltä, että meidän perheen tilanteessa köyhyys oli osittain myös vaihtoehto, joka valittiin. Ehkä olen väärässä, mutta sen johdosta olen luonut nykyisen asenteeni työhön.

Ja eräänä väsyneenä päivänä tajusin olleeni niin keskittynyt pärjäämään yksin, että olin täysin unohtanut elää ja kokea, nauttia ihmisistä ja vapaa-ajasta. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon: valmistuin lukiosta, sain työpaikan, muutin omilleni ja pääsin yli entisestäni. Rakensin elämääni uuden vaiheen kuin korttitalon, enkä sen jälkeen uskaltanut edes hengittää, ettei rakennelma sortuisi. Elämästä oli tullut hiljaista suorittamista, päivät töissä ja illat kotona, viikonloput ehkä parhaan ystäväni luona. En halunnut käyttää rahaa mihinkään erikoiseen, kun ei koskaan tiedä, jos yhtäkkiä tuleekin joku iso rahareikä. 19-vuotiaana olin saavuttanut ainoan lapsuudenunelmani, ja nyt olin ajatellut paahtaa loppuelämän näillä eväillä. Koin hetken olevani ilman suuntaa tai päämäärää, ilman unelmia ja tavoitteita, ja elämä tuntui pelkältä tasaiselta viivalta ja tyhjän päälle puurtamiselta.

Kuuntelin näissä fiiliksissä Mikael Gabrielin uuden singlen Älä herätä mua unesta, ja laulu alkaa sanoilla:

Älä luovuta babe
ota kaikki mikä puuttuu, babe 
maailma on sun, maailma on sun 
kaikki tää kuuluu meille 

Tunsin ensimmäisen säkeen jälkeen, miten aloin taas innostua elämästä. Minullahan se on vielä melkein kokonaan edessä! Ei ole tarkoitus jatkaa loppuun asti näillä eväillä, jotka olen nyt alle parikymppisenä hankkinut. Ei ole tarkoitus, että 20 tai 40 vuoden päästä asun yhä tässä sievässä kaksiossani Metsolassa, työskentelen muuttomiehenä ja välttelen rakkautta vain sen takia, etten halua menettää ketään tärkeää. Koin tuon ekan säkeen henkilökohtaisesti niin, etten saa luovuttaa elämänhaluani. Monista voi tuntua hassulta, että yksi kappale voi muuttaa mielialaa näin valtavasti, mutta kappaleen sanat sattuivat kolahtamaan juuri oikeaan kohtaan oikeeseen aikaan.


Nyt olo on ollut helpottunut ymmärrettyäni, ettei minun tarvitse tähän lopettaa ja pitää yllä nykyistä elämäntilannettani. Täytyy olla avoin uudelle ja uskaltaa kokea, kun mahdollisuus tulee kohdalle. On sanottu, että eläminen alkaa siinä vaiheessa, kun astuu omalta mukavuusvyöhykkeeltään ulos. Toivon jokaisen ottavan sen ensimmäisen askeleen jossain vaiheessa. Maailma on sun, kaikki tää kuuluu meille.


Edellinen bloggari kysyi seuraavaa:
Onko sinusta joskus tuntunut että epätoivo saa täysin vallan jonkin asian suhteen? Miten sait kukistettua epätoivon pois?

Joskus, kuten kertomassani kyllästymisenpuuskassa, tuntuu kaiken kaatuvan päälle. Se menee aina niin, että joko kaikki menee hyvin, tai sitten moni asia menee samaan aikaan huonosti. Usein epätoivo liittyy joko töihin tai ihmissuhteisiin, sillä niissä menettäisin eniten elämässäni. Olen kuitenkin aina vaatinut itseltäni selitystä omaan käyttäytymiseeni ja oppinut tuntemaan itseni niin hyvin, että tiedän noiden olevan huonoja päiviä, jotka menee usein yöunilla ohi. Asioilla on tapana järjestäytyä, kunhan vain malttaa uskoa parempaan huomiseen. Jos on ikinä tehnyt toiselle mitään, mistä jälkeenpäin miettii, pitäisikö pyytää anteeksi vai ei, aina pyydä. Itselleni tulee todella helposti tunne, että pilaan kaikki kaverisuhteeni, jos olen yhdelle ihmiselle sanonut turhan pahasti syyttä, vaikka tiedän, ettei tämä ole loukkaantunut. Anteeksipyyntö saa oman mieleni rauhoittumaan, ja olo helpottuu. Jotkut asiat järjestyvät itsestään, kun tajuaa olleensa muutenkin väsynyt ja tulkinneensa asioita väärin. Pitää vain uskoa, että asiat selviävät vielä jollain tavalla. 


Seuraavalta bloggarilta kysyn; 

Millaista on mielestäsi hyvä elämä?

Hyvää joulunodotusta kaikille! (: 

Emppu

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti