perjantai 19. joulukuuta 2014

Vuoden viimeisen blogipostauksen yllätysvieraskynäilijät ovat Yeesin ikiomat positiivisen toiminnan koordinaattori Pilvi, positiivisuus- ja hyvinvointi-innovaattori Oona ja audiovisuaalisen viestinnän työharjoittelija Fanni. Hauska päästä myös meidän välissä kokeilemaan bloggaamista tänne yleensä vapaaehtoisten ylläpitämään huikeiden kirjoitusten virtaan. Tänä vuonna Yeesiläisten matkassa on käsitelty mitä erilaisempia, liikuttavia, arkisia, hassuja, tärkeitä ja vaikka mitä eri teemoja meidän mahtavien bloggaajien elämistä ja näkökulmista. Todella iso kiitos teille, olette kaikki rohkeita ja muita innostavia tyyppejä. Ilman teitä ei olisi Yeesiä!

Nyt perinteiseen edellisen bloggaajan heittämään haasteeseen, johon oman vastauksensa antaa tällä kertaa kaikki me kolme. Ekana kertoo Fanni, miksi juhlii joulua?



Mun nimi on Fanni-Laura, olen Yeesissä AV-harjoittelijana. Miksi minä vietän joulua, kysyttiin. Siinä vasta kysymys! Minä vietän jouluna perheen juhlaa. Aattona koko kotipoppoo kasaantuu yhteen, ja syödään hyvin ja nauretaan ja annetaan pieniä paketteja ja vaan nautitaan yhdessäolosta. Myös muut joulupäivät rakentuu paljon ystävien ja erityisesti siskojen kanssa vietettyyn aikaan, ja loppuvuodesta, kun mulla on vielä synttäritkin, tulee muu suku yleensä kyläilemään. Kyllä, edelleen, vaikka täytän jo 26, hihihi. Perhe on supertärkeä, ja joulun välipäivinä käydään myös muistamassa isovanhempia. Kun vuosi on hektinen, ja siskot opiskelujen myötä on muuttaneet toisille paikkakunnille, on joulun pyhät tosi spessu, yhteinen, juhla.

Minä olen Oona, syksyn ajan toiminut Yeesissä positiivisuus- ja hyvinvointi-innovaattorina ja samalla kaavalla kuin Fanni vietän joulua. Perhe, hyvä ruoka, yhdessäolo. Siinä ne tärkeimmät. Se, miksi joulua ylipäätään juhlin on tietysti lähes täysin perinnekysymys. Aina ei joulu ole itselleni ollut tärkeä juhlapyhä ja joskus joka tuutista tunkevien ällötysrallatusten, kliseisten mainoskuvien ja materiahypetyksen takia jopa hieman ahdistava. Viimevuosien aikana olen kuitenkin oppinut arvostamaan joulun aikaa perheen kanssa yhdessä vietetyn ajan vuoksi. Viimevuosina olen mennyt ympäri maailmaa ja viettänyt monet joulut ja uudet vuodet poissa Suomesta. Nyt kun olemme myös veljeni kanssa molemmat muuttaneet pois kotoa tuntuu entistä tärkeämmältä ja ihanammalta, että koko perhe voi vain rauhassa syödä, hengailla ja oikeasti viettää aikaa yhdessä. Heitetään useasti kavereiden kanssa läppää, että ollaan ihan ”mummouduttu” kun nykyään parasta elämässä on vain löhötä sohvalla rakkaiden ihmisten kanssa. Hetkestä nauttiminen, pysähtyminen ja kiitollisuus ovat kuitenkin mielestäni taitoja, jotka ihan jokaisen nuorenkin pitäisi osata ja mikä sen parempi aika niiden harjoittelemiseen kuin joulunaika.

Ja moikka vielä mun puolesta eli olen Pilvi, Yeesin yksi perustajäsenistä, pitkäaikaisista vapaaehtoisista ja nykyisistä työntekijöistä. Joulua vietän melkoisen samalla tavalla kuten Fanni ja Oona eli rakkaiden ihmisten seurassa, perheen kesken, hyvää ruokaa syöden ja löhöillen. Vanhempani asuvat kaukana Lapissa, joten joulu on minulle erityistä juhlaa senkin takia, että pääsen viettämään kiireetöntä aikaa jälleen koko perheen voimin. Juhlan aihetta on myös siinä, että pääsen viettämään aikaa lapsuudenystävieni parissa. Joulu tarkoittaa minulle pysähtymistä, tässä hetkessä olemista, kiireettömyyttä, kiitollisuutta ja läheisyyttä. Joulu on mennyt meidän perheessä koko ajan enemmän ja enemmän joululahjahömpötyksestä rentoon oloon ja eloon yhdessä joulusaunoineen, puuroineen ja lauluineen. Joulu tarkoittaa myös sitä, että pääsen nauttimaan talvesta; lumesta ja pakkasesta! Toivon, että lunta olisikin kunnolla, jotta voin ottaa lumilaudan kainoloon ja suunnata kohti laskettelurinteitä.

Koko Yeesin jengin puolesta toivotamme kaikille mahtaville bloggareille & lukijoillemme Hyvän mielen rentoa Joulua! Ensi vuonna jatketaan Yeesiläisten matkassa –blogin kanssa uusin kujein – pysythän kuulolla.

Yeesi lomailee 19-12.2014- 7.1.2015 välisen ajan.  Ihanaa joulunaikaa ja paljon hyvää mieltä vuodelle 2015!



torstai 18. joulukuuta 2014

Koska meillä on joulu...

Opinnot ovat tältä vuodelta ohitse. Tiistaina oli viimeinen tentti jonka jälkeen hyppäsin autoon ja ajoin Imatralle. Edellisen viikonlopun sain ottaa aika rennosti sillä viimeinen tentti oli akateemista kirjoittamista eikä siihen juuri voi lukea. Treeni olisi kyllä varmaan tehnyt hyvää, mutta se on sitten aivan toinen asia…

Koska meillä on joulu
 Käytin viime viikonloppua hyväkseni tavaroiden läpi käyntiin ja pakkailin mukaan tavaroita joita en kaikesta huolimatta välttämättä tarvitse vaikka ne olinkin mukaan ottanut. Niin sanottu joulusiivous siis. Nyt olisi sama edessä Imatralla. Huone tuntuu hyvin täydeltä ja sekavalta, sillä se on edelleen siinä tilassa missä se oli silloin kun lähdin opiskelemaan ja muutin tavarani vuokrakaksiosta takaisin vanhemmilleni, no, ei nyt ehkä ihan niin huonossa tilassa enää, mutta paljon on edelleenkin vain laatikoissa ja laatikot ympäri huonetta. Enemmän tavaraa kuin tarvitsen joka tapauksessa ja nyt olisi taas aika käydä niitä lävitse. Osittain haluaisin vain heittää kaiken roskiin, mutta ymmärrän ettei siinä ole mitään järkeä. Siellä on ihan järkeviä asioita. Ottaen huomioon että olen niitä jo ainakin viiteen otteeseen tänä vuonna jo käynyt läpi ja heittänyt suuren osan pois…oikeastaan siellä on siis parhaat jäljellä. Ei mitään täysin turhaa ole voinut selviytyä kaikista aikaisemmista karsinnoista. Joulusiivouspa tosiaan. Mitä heittää pois kun on jo moneen otteeseen päättänyt että näistä en raaski luopua? Kirjat? Elokuvat? Askartelutarvikkeet? Urheilukamat? Pelit? Ei. Ja sitten kuitenkin kyllä. Pakkohan noille jotain on tehdä. En kuitenkaan tarvitse niitä päivittäin, tai edes viikoittain. Osaa ehkä, mutta niitä ei ole kimppakämpässä järkeä säilyttää. Kirjoista ja sarjakuvista taas en vain raaskisi luopua, ne ovat kuin rakkaita ystäviä. Niitähän minulla tietysti on eniten. Niitä ja elokuvia ja tv-sarjoja.

Yritän ajatella positiivisesti. Teen tuon siivouksen mahdollisimman nopeasti pois alta, niin voin huoletta treenata joululauluja sellolla, lukea kirjaa tai vaikka lähteä serkun luo kyläilemään. Voisihan sitä vaikka vaihteeksi pelata jotain lautapeliä kun siitä on taas jo viikko päässyt vierähtämään. Joululahjatkin kun on jo pääpiirteittäin hankittu, niin suurin murhe on miettiä mitä kivaa voisi tehdä kun on aikaa ja mahdollisuuksia. Kirjat ovat kyllä päässeet hieman pölyttymään odotellessaan avautumista ja niitä on melkoinen pino odottamassa… No, yksi asia kerrallaan. Tälle illalle se on tuo edessä avautuva näkymä joka odottaa läpikäyntiä. Onhan joulusiivous kuitenkin aika perinteinen joulua edeltävä puhdistautumisrituaali ja vaikka keskitänkin tällä hetkellä vain yhteen huoneeseen, luo se kuitenkin mahdollisuuden puhtaampaan, raikkaampaan mielentilaan. Voi hyvillä mielin keskittyä nauttimaan joulun ajasta ja sen tuomasta rauhasta kun ei ole keskeneräisiä tehtäviä mieltä painamassa.

Miksi tätä edes pohdin? No, minä aloitin aika tarkalleen vuosi taaksepäin lukemaan enemmän minimalismista ja sen seurauksena heitin itselleni haasteen ylimääräisten ja tarpeettomien tavaroiden pois heittämisestä. En saavuttanut silloin asettamaani puolen vuoden tavoitetta, mutta en kuitenkaan jättänyt asiaa siihen. Opiskelupaikan saaminen itse asiassa avusti tavoitetta entisestään, koska nyt minulla ei yksinkertaisesti ole tilaa säilyttää kaikkea tavaraa jonka omistan. Käytän vanhempieni taloa varastona ja koska uskon että kaikki mikä joutaa varastoon on ylimääräistä (sillä periaatteella en tarvitse niistä mitään). Osan tarvitsen siinä vaiheessa jos ja kun saan oman asunnon, mutta suuri osa on enemmän esteettistä kuin tarpeellista. Tai ei nyt kyllä esteettistäkään, pikemminkin hyödyllistä jota minä en tarvitse. Yritän kuitenkin vähentää yhä edelleen ja parhaiten sen itse huomaan siinä kuinka vähän haluan ostaa yhtään mitään. Ajatukset päätyvät nopeasti ”Tarvitsenko tätä?” ja ”Miksi?” –raiteille. On minulla vielä tehtävää, ei sillä. Joitain asioita ostan edelleen ajatusta nopeammin ja se pitäisi saada karsittua pois.



Edellinen bloggaaja kyseli millaista on mielestäni hyvä elämä. Hyvä elämä…jaa-a… Hyvä elämä on vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, itselle tarpeellisia asioita, tärkeitä ihmisiä…Sitä on elämä, jonka lopuksi on kiitollinen olemassaolostaan ja niistä kaikista kokemuksista joita se toi mukanaan.

Huh. Kuulostipa mahtipontiselta. Tarkoitin vain, että hyvä elämä koostuu monista hetkistä ja vaikkei kaikki aina menekään niin kuin itse kuvitteli tai toivoi, jokainen hetki kuitenkin antaa lisäarvoa itselle ja omalle elämälle. Pitää vain rohkeasti kohdata niin ilot kuin surutkin, sillä molemmat ovat osa elämää.    


Heitetäänpä seuraavalle bloggaajalle jouluisempi kysymys: 
Miksi sinä juhlit joulua?


Iloisia joulusiivouksia muillekin ja hauskaa joulunaikaa.

//asta

maanantai 15. joulukuuta 2014

Älä luovuta babe

Moikun!

Tuossa ihan pari viikkoa sitten koin valtavan kyllästymisenpuuskan omassa elämässäni. Ainoa oikea asia, jota olen toivonut lapsesta asti, on että pärjäisin omillani. En koskaan haaveillut omakotitaloista, korkeista koulutuksista tai omasta perheestä. Halusin vain sellaisen työn, jossa viihdyn ja josta saisin sen verran rahaa, että saisin laskut ja ruoan maksettua. Ollessani lapsi meillä ei pahimpiin aikoihin ollut varaa ostaa maitoa, vaan äitini kävi leipäjonossa hakemassa maitojauhetta, jonka yhdistän vieläkin köyhyyden tuomaan häpeään. Haaveilin aina ulospääsyä köyhyyskierteestä, ja töistä, joka tämän mahdollistaisi. Sen takia olen ehkä hieman työnarkomaani - toteutan sitä yhtä ja ainoaa unelmaa, jota olen oikeasti toivonut sydämeni pohjasta. Nyt aikuisena ymmärrän menneisyyttäni ja rahapulaa paremmin, mutta olen silti sitä mieltä, että meidän perheen tilanteessa köyhyys oli osittain myös vaihtoehto, joka valittiin. Ehkä olen väärässä, mutta sen johdosta olen luonut nykyisen asenteeni työhön.

Ja eräänä väsyneenä päivänä tajusin olleeni niin keskittynyt pärjäämään yksin, että olin täysin unohtanut elää ja kokea, nauttia ihmisistä ja vapaa-ajasta. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon: valmistuin lukiosta, sain työpaikan, muutin omilleni ja pääsin yli entisestäni. Rakensin elämääni uuden vaiheen kuin korttitalon, enkä sen jälkeen uskaltanut edes hengittää, ettei rakennelma sortuisi. Elämästä oli tullut hiljaista suorittamista, päivät töissä ja illat kotona, viikonloput ehkä parhaan ystäväni luona. En halunnut käyttää rahaa mihinkään erikoiseen, kun ei koskaan tiedä, jos yhtäkkiä tuleekin joku iso rahareikä. 19-vuotiaana olin saavuttanut ainoan lapsuudenunelmani, ja nyt olin ajatellut paahtaa loppuelämän näillä eväillä. Koin hetken olevani ilman suuntaa tai päämäärää, ilman unelmia ja tavoitteita, ja elämä tuntui pelkältä tasaiselta viivalta ja tyhjän päälle puurtamiselta.

Kuuntelin näissä fiiliksissä Mikael Gabrielin uuden singlen Älä herätä mua unesta, ja laulu alkaa sanoilla:

Älä luovuta babe
ota kaikki mikä puuttuu, babe 
maailma on sun, maailma on sun 
kaikki tää kuuluu meille 

Tunsin ensimmäisen säkeen jälkeen, miten aloin taas innostua elämästä. Minullahan se on vielä melkein kokonaan edessä! Ei ole tarkoitus jatkaa loppuun asti näillä eväillä, jotka olen nyt alle parikymppisenä hankkinut. Ei ole tarkoitus, että 20 tai 40 vuoden päästä asun yhä tässä sievässä kaksiossani Metsolassa, työskentelen muuttomiehenä ja välttelen rakkautta vain sen takia, etten halua menettää ketään tärkeää. Koin tuon ekan säkeen henkilökohtaisesti niin, etten saa luovuttaa elämänhaluani. Monista voi tuntua hassulta, että yksi kappale voi muuttaa mielialaa näin valtavasti, mutta kappaleen sanat sattuivat kolahtamaan juuri oikeaan kohtaan oikeeseen aikaan.


Nyt olo on ollut helpottunut ymmärrettyäni, ettei minun tarvitse tähän lopettaa ja pitää yllä nykyistä elämäntilannettani. Täytyy olla avoin uudelle ja uskaltaa kokea, kun mahdollisuus tulee kohdalle. On sanottu, että eläminen alkaa siinä vaiheessa, kun astuu omalta mukavuusvyöhykkeeltään ulos. Toivon jokaisen ottavan sen ensimmäisen askeleen jossain vaiheessa. Maailma on sun, kaikki tää kuuluu meille.


Edellinen bloggari kysyi seuraavaa:
Onko sinusta joskus tuntunut että epätoivo saa täysin vallan jonkin asian suhteen? Miten sait kukistettua epätoivon pois?

Joskus, kuten kertomassani kyllästymisenpuuskassa, tuntuu kaiken kaatuvan päälle. Se menee aina niin, että joko kaikki menee hyvin, tai sitten moni asia menee samaan aikaan huonosti. Usein epätoivo liittyy joko töihin tai ihmissuhteisiin, sillä niissä menettäisin eniten elämässäni. Olen kuitenkin aina vaatinut itseltäni selitystä omaan käyttäytymiseeni ja oppinut tuntemaan itseni niin hyvin, että tiedän noiden olevan huonoja päiviä, jotka menee usein yöunilla ohi. Asioilla on tapana järjestäytyä, kunhan vain malttaa uskoa parempaan huomiseen. Jos on ikinä tehnyt toiselle mitään, mistä jälkeenpäin miettii, pitäisikö pyytää anteeksi vai ei, aina pyydä. Itselleni tulee todella helposti tunne, että pilaan kaikki kaverisuhteeni, jos olen yhdelle ihmiselle sanonut turhan pahasti syyttä, vaikka tiedän, ettei tämä ole loukkaantunut. Anteeksipyyntö saa oman mieleni rauhoittumaan, ja olo helpottuu. Jotkut asiat järjestyvät itsestään, kun tajuaa olleensa muutenkin väsynyt ja tulkinneensa asioita väärin. Pitää vain uskoa, että asiat selviävät vielä jollain tavalla. 


Seuraavalta bloggarilta kysyn; 

Millaista on mielestäsi hyvä elämä?

Hyvää joulunodotusta kaikille! (: 

Emppu

torstai 11. joulukuuta 2014

Onnistunko ikinä, vaikka uskon itseeni?

Hellurei!


Kaks vuotta sitten kun aloitin opinnot nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi, tuntui ettei koulun käynti voi siellä voi olla kuin helppoa. Asiat olivat yksinkertaisia ja aiheet kiinnostivat, koska onhan ala se mitä haluan opiskella. Ammattiosaamisen näytöistä vanhemmat oppilaat puhuivat tuottavan haasteita, mutta nekin sujui lähes ongelmitta. Raportit, oppimispäiväkirjat ja kaikki tietokoneella itse pohdiskellen tehtävät jutut ovat tosi mukavia ja niistä aina selviää hyvin. Yksi asia mikä mietityttä jo alussa, mutta ei ikinä pitänyt sitä ajankohtaisena oli opinnäytetyö. Aina ajatteli, kyllä sen aiheen keksii ja ei se voi olla paljon hankalampaa kuin muutkaan jutut. Mutta mikä on todellisuus nyt, kun menossa on viimeinen vuosi...



Ala on vieläkin se mieleisin ja odotan valmistumistani paljon. Haluan jo alan töihin, päästä kohtaamaan oikeasti ihmisiä ja tekemään sitä mistä aina on tykännyt. Opinnot ovat sujuneet ongelmitta ja valmistujaisia jo melkein suunnittelen, mutta tässä välissä oleva opinnäytetyö puskee kapuloita rattaisiin ja tuo mukanaan epätoivoa. Tuntuu ettei aika riitä ikinä, enkä saa sitä kunnolla ikinä valmiiksi. Mihin rajaan aiheet, kiinnostaako aihe ketään tai löydänkö tietoa mistään ja pahin, onnistunko ikinä siinä.




Opinnäytetyö ei kuulemma ole kellekkään ole ollut ylitse pääsemätön joten miksi minulle olisi. Aihe liittyy nuorten seurusteluun ja kavereihin, joten aihe on itselle nuorena ajankohtainen ja siksi se kiinnostaa. Kavereita meillä kaikilla toivottavasti ainakin on aina ja sen kumppaninkin löydämme kai ennemmin tai myöhemmin. Asiat ovat positiivisia ja koskettavat ihmisiä nyt sekä tulevaisuudessa ja siksi tahdon tehdä niistä opparini. Mutta taas toisaalta ihmissuhde koukerot ovat vaikeimpia asioita maailmassa, eikä niistä ole teoria tietoa.Ja se on oikeastaan ihan hyvä, koska jokainen olemme erinlainen, koemme ja teemme kaikki asiat erilailla, eikä siksi voi sanoa miten asiat ovat. Ja se tästä tekeekin vielä mielenkiitoisemman aiheen, kuinka sama asia tulee käsiteltyä monella eritavalla, kaikki eivät vastaa samanlailla, eikä mitään voi sanoa vääräksi jutuksi. Olen siis täysin innoissani aiheesta kun vain alku tuskailut pääsisi ohi ja eikö se riitä että teen parhaani? Ainut kriteeri valmiille työlle on, että tahdon itse olla siihen tyytyväinen ja siihen kun ei kauhesti vaadita. Kun päätän, mikään ei kaada suunnitelmiani tai työtäni ja niinhän minä päätän, Kaikki kuullostaa siis helpolta, miksi edes hermoilen tai mietin epäonnistumistani, koska onnistun varmasti kun jaksan uskoa työhöni täysillä. 

Pienin positiivisin ajatuksin ja läheisten avulla koko ajan kohti hyvää opinnäytetyötä!



Sain edelliseltä haasteeksi:
"Milloin sinulla on ollut sellainen olo, että olet ollut kertakaikkiaan hukassa? Ja miten selvisit siitä?"

Musta tuntuu et oon aina hiukan hukassa koska sotken kaikki aina omilla ajatuksilla, vaan no niistä selviää kysymällä. Tää kysymys kyllä juuri sattui sopivasti, sillä tämän opinnnäytetyön kanssa olen ollut ihan hukassa, varsinkin ennenkun aiheen sain. Mutta tämänkin päätökseen vie monesti asioiden kertaaminen ettei sotkeudu asiat, kysyminen ja mielenkiinto aihetta kohti. Jää kuitenkin nähtäväksi kuin hyvin selviän siitä.



Seuraavalle annan haasteeki:
Onko sinusta joskus tuntunut että epätoivo saa täysin vallan jonkin asian suhteen? Miten sait kukistettua epätoivon pois?


- Essi K.-


torstai 4. joulukuuta 2014

Avuntarve uudessa ympäristössä

Edellinen bloggaaja Leena tuossa kyseli, että milloin olen saanut viimeksi “merkittävää apua”. Kuten aiemmissa postauksissani olen maininnut, olen muuttanut ulkomaille opiskelun ja töiden perässä jo syksyllä 2012. Ennen tätä olen ollut hyvin jämpti “minähän en neuvoja kysele”- ihminen. Teen kaiken itse meni syyteen tai saveen. Ulkomaille muuttaessa kyseinen asenne kannattaa kuitenkin karistaa pois – uudessa maassahan ei tunnetusti juuri mikään toimi ihan samalla lailla kuin kotimaassa. Olen siis viime vuosina sekä pyytänyt että saanut apua niin moneen ongelmaan, että ei riitä pienen ihmisen matikkapää moiseen laskemiseen. Kannustan siis ihmisiä osaltani kysymään rohkeasti neuvoa pienempiinkin pulmiin – asiat sujuvat ihan oikeasti huomattavasti joutuisammin.

Byrokratiakokoelma hyötykäytössä
Mahdollisesti suurin solmukohta oleskelumaassani Saksassa on maan “peppu edellä puuhun”-byrokratia. Erilaisissa valtion konttoreissa vierailemisesta on tehty ihan kansanharrastus. Ei tosin kansan omasta tahdosta, mutta yhtä kaikki on tärkeää käydä näyttämässä naamaansa erinäisille konttorimiehille milloin mistäkin syystä.

Ehkäpä hienoin esimerkki Saksan byrokratiasta löytyy syksyisen Istanbulin matkani ajalta, jolloin sain puhelun vakuutuksen tarjoajaltani. He tiedustelivat, että olisiko minulla heiltä jotain kysyttävää ja saavatko he soittaa minulle tästä lähtien kerran vuodessa siltä varalta, että minulla on jotain kysyttävää. Tämän jälkeen he lähettivät kotiini kirjeen, jossa todettiin, että olen antanut heille luvan soittaa minulle kerran vuodessa siltä varalta, että mieleeni tosiaan ilmaantuu jotain kysyttävää. Jaaha. En tiedä minkä pykälän mukaan näin kuuluu toimia, ja varsin kohteliastahan moinen on, mutta kyllä täälläkin päässä osataan puhelimeen tarttua mikäli jotain kysyttävää tosiaan ilmenee.


Avunantoa oppiikin todella arvostamaan vasta silloin, kun sitä ei yhtäkkiä olekaan tarjolla. Menepä nyt johonkin perisaksalaiseen valtion instanssiin täyttelemään papereita, joissa koreilee niinkin mediaseksikkäitä sanoja kuin “Anmeldebescheinigung” tai “Sozialversicherungsausweis”. Päästäksesi nopeasti sisälle paikalliseen kulttuuriin, tarjotaan palvelua toki vain saksankielellä. Kylläpä tuli ensimmäisellä konttorikäynnillä sanakirjaa ikävä (olenhan jämpti suomalainen enkä tarvitse moista).

Tästä viisastuneena olenkin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka jättävät omat hommansa hetkeksi taka-alalle muita auttaakseen – lappuja täyttäessä, koulussa, töissä tai missä tahansa. Jalo taito.

Seuraavalta bloggaajalta kysyisin, että milloin sulla on ollut sellainen olo, että olet ollut kertakaikkiaan hukassa? Ja miten selvisit tilanteesta eteenpäin?


-Essi L.  

tiistai 2. joulukuuta 2014

Hiljentymisestä & hiljaisuudesta

Heippa vaan!

Täällä huutelee uusi tyyppi, tottelee myös nimeä Mirva. :)
Olen ollut Yeesin toiminnassa vasta vähän aikaa ja mieli teki vähän kirjoitella tänne bloginkin puolelle, onneksi sain luvan.

Ajattelin ottaa erään yleistä hyvinvointia (ja tottakai tätä vuodenaikaa) koskevan aiheen: hiljentymisen.

Nykyaikana ei tunnu selviävän ilman teknisiä laitteita, jatkuvaa näyttöpäätteen tuijottamista tai ylipäänsä puhetta. Tunnen muutamiakin ihmisiä jotka eivät edes kotona ollessaan kestä minkäänasteista hiljaisuutta: tv, radio tai vähintään Spotify laulaa koko ajan.
Koulussa (missä itse olen töissä) nuoret eivät välttämättä pysty enää keskittymään hiljaisuudessa: jotta laskut saa laskettua on kuulokkeiden oltava korvilla. Ja volat tonnissa, tottakai.

Hälinää, taustamelua, musiikkia, puhetta. Jotakin on oltava ettei joudu olemaan hiljaisuudessa. Ja tätä jatkuu vuoden ympäri. Mielestäni jokaisella vuodenajalla on eri tempo: kevät on kiireistä, kesä vielä kiireisempää, syksyllä voi vähän hidastaa ja talvella ehkä jopa nukkua ne päiväunet silloin tällöin.
Silti hiljentyminen ja hetken hiljaisuudet saattavat jäädä pois.

Itse koen että joulu on sellaista aikaa jolloin pystyn rauhoittumaan sataprosenttisesti. Makaan mukavassa pesässä peiton alla, vieressä tonneittain joulusuklaata/ruokaa/juomaa ja luen kirjaa. Menen kävelylle haukkaamaan happea, kävelen tarkoituksella rauhalliseen tahtiin ja menen istumaan läheiseen rantaan. Istun alas ja kuuntelen omaa hengitystäni. En mieti aikatauluja, kelloa, päivämäärää tai mitään muutakaan.
Istun ja vain olen. Just siinä hetkessä.

Hetkellinen hiljentyminen on meille kaikille tärkeää. Se on taito jonka jokainen oppii ennemmin tai myöhemmin, toisten ollessa siinä parempia kuin toisten.

Kokeilkaa vain istua alas ja hengähtää. Laittaa kännykkä äänettömälle, sulkea huoneen ovi ja vain olla. Tunnustelkaa miltä hiljaisuus tuntuu. Opettele pikku hiljaa nauttimaan siitä tunteesta minkä hiljentyminen suo.

(Meikäläisen aamukuuden meditaatiot Venetsiassa vuodelta 2012)

Ihanaa & rauhallista joulunodotusta kaikille! :)

- Mirva -