maanantai 29. syyskuuta 2014

Joukkueurheilun opit


Jokaisella on jonkinlainen suhde liikuntaan – olkoonki vaikka sellainen, että se ei omaan arkipäivään kuulu. Liikunnan iloa ja riemua, vaihtoehtoisesti painetta, tungetaan joka tuutista ja liikunnan hyödyistä puhutaan eri yhteyksissä aina fyysisestä terveydestä mielenterveyteen asti. Ihmiset liikkuvat eri tavalla ja pitävät eri asioista, mutta mulle nimenomaan urheilun ja liikunnan sosiaalisuus on ollut yksi tärkeimmistä syistä, miksi oon jaksanut sitä ainakin suht aktiivisesti harrastaa. Puhutaan siis hetki joukkuelajeista.

Pelasin yksitoista vuotta jalkapalloa, pääosin yhdessä ja samassa joukkueessa samojen ihmisten kanssa. Ei me kaikki oltu parhaita kavereita keskenään, ei ainakaan kaikkina aikoina. Mutta kun kymmenen vuotta liikkuu samojen ihmisten kanssa, näkee viisi kertaa viikossa kentällä ja nukkuu lukemattomia öitä koulujen lattioilla turnausmatkoilla, syntyy siitä omanlaisensa side.

Parasta joukkueeseen kuulumisessa on ollut se, mitä se on opettanut. Se on opettanut itsestään selvästi ryhmätyötaitoja: joukkue ei toimi jos liikoja staraillaan, vaan pitää puhaltaa yhteen hiileen parhaan lopputuloksen saamiseksi. Se on opettanut, että saavuttaakseen tavoitteensa on niiden eteen nähtävä vaivaa. On tultava treeneihin useita kertoja viikossa. On potkittava kaudesta ja vuodesta toiseen samoja sisäsyrjäsyöttöjä. On käytettävä yksi kokonainen talvi yhden puolustuskuvion harjoittelemiseen. Se ei aina ole kivaa, mutta saadakseen sen mitä haluaa, on siedettävä tylsyyttä ja epämukavuutta.

Yksi kaikkein tärkeimmistä opeista naisena on kuitenkin ollut se, miten pelatessa oppii suhtautumaan itseensä ja omaan ulkonäköönsä. Tiivistäen: Sillä, miltä sä näytät ei ole väliä. Sillä, mihin sä pystyt kentällä on. Keho ei ole se, miltä se näyttää. Tärkeintä on se, miten se toimii.

Mä olen todella kiitollinen, että olen saanut tällaiset opetukset liikunnan kautta. Se on säästänyt monelta murheelta, auttanut niinä aikoina kun on ollut epävarmempi itsestään ja erityisen lohdullista se oli kavalina teinivuosina, kun yhtäkkiä ulkonäköpaineista tuli yhä keskeisempi ja isompi osa elämää.

Siksi välillä surettaa viime vuosina alkanut kulttuurin muutos siinä, miten liikuntaan suhtaudutaan. Toki joukkuelajit ja perinteiset urheilumuodot ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi Palloliitto kertoo, kuinka jalkapallon harrastajamäärät jatkavat kasvuaan, mikä lämittää vanhan futarin sydäntä. Mutta perinteisempien lajien rinnalle on noussut jatkuvasti suosiotaan lisännyt fitnessbuumi ja fitnesskisailu. Instagram täyttyy jalkapäiväkuvista, uusia fitness-aiheisia blogeja syntyy kuin tatteja syyssateella. Yhä useampi käy tavoitteellisesti kuntosalilla ja syö proteiinituotteita lihasmassan kasvun varmistamiseksi.

Sinäänsä ilmiössä ei ole mitään pahaa – päinvastoin, on hienoa, että ihmiset urheilevat, huolehtivat lihaksistaan ja syövät terveellisesti. Mutta oma huoleni liittyy nimenomaan tähän kehopuoleen.  Fitnessissä ei ole kyse siitä, mitä sun keho tekee vaan siitä, miltä se näyttää. Fitnesskisoissa ei nostella painoa tai esitellä taitojaan. Sen sijaan siellä esitellään, miltä se oma treenattu vartalo näyttää. Kyseessähän on puhtaasti ulkonäkökisa.

Liikunnalla on aina ollut roolinsa siinä pelissä, missä tavoitteena on muokata ulkonäkönsä mahdollisimman hyväksi ja sopia paremmin siihen kuvaan, joka meillä on kauniista ja hyvinvoivasta ihmisestä. Mutta roolin soisin mielummin pienevän kuin kasvavan: utopistista mutta ihanaa olisi, jos liikunta olisi entistä useammalle tapa kokeilla rajojaan ja kasvattaa itseluottamustaan nimenomaan huomaamalla, että kehon tarkoitus on mahdollistaa asioiden tekeminen – ei olla jonkin tietyn ihanteen mallinen.   

*******

Edellinen kirjoittaja kysyi, mikä on mieleenpainuvin keskusteluni. Viimeisin mieleenpainunut keskustelu oli hyvin tavallinen hetki erään ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aikoihin. Istuttiin, juotiin teetä ja naurettiin, jaanattiin, jopa vähän vakavoiduttiin ja ehkä liikututtiin siitä, miten kreisiä koko elämä oikeastaan on.

Seuraavan kirjoittajan haastan tekstin hengessä kertomaan jonkun liikuntaan liittyvän muiston. 

t. vieraileva bloggaaja Janette

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti