keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ja elämä hymyilee

Moikka kaikki, Maria/Emppu tässä moi!

Kirjoittelin Yeesin blogia jo keväällä, ja olin myös kesäbloggarina ja some-päivittäjänä kesällä. Olen siis Maria, tuttavallisemmin Emppu. Olen 19-vuotias espoolainen nuori aikuinen, ja valmistuin lukiosta viime keväänä. Sittemmin olen ollut töissä, töissä ja töissä. Asun tällä hetkellä isoisoisäni luona, kunnes saan oman asunnon Vantaalta, missä on myös työpaikkani. Itsenäistyminen on käsillä, ja elämä onkin melko jänskää tällä hetkellä.



Kesä meni ihan tolkuttomaa vauhtia! En koko kesänä tehnyt oikeastaan muuta kuin töitä, ja illat istuskelin kuistin katolla serkkuni kanssa syvällisiä jutellen. Kuitenkin tuntuu, että kesä oli oikein mainio, vaikka kavereiden kanssa tuli vietettyä hirmu vähän aikaa. Toisaalta, tutustuin työkavereihin ja tapasin ties kuinka monta uutta ja ihanaa ihmistä, joiden kanssa saan tehdä töitä vielä tänäkin päivänä.

Olen valokuvannut vähän enemmän kuin keväällä, mutta työt vievät paljon aikaa, enkä illalla jaksa enää lähteä kuvausreissuille. Tässä kuitenkin joitakin otoksia, joita olen napannut:












Lopetin toisen työn, jotta voisin keskittyä muuttotöihin kokonaan. Ensi joulukuussa aloittanen puolen vuoden sopimuksella kokoaikaisen työn puutarhayrityksessä, minkä jälkeen palaan muuttoalalle vuodeksi. Sitten olisi tarkoitus hakea poliisikouluun, mikäli haaveet eivät ole kuihtuneet siihen mennessä!
Elämäni on tällä hetkellä murroskohdassa, koska sain vihdoinkin asuntotarjouksen Vantaalta, ja mikäli ei tule häikkää, muutan hieman yli kuukauden päästä Metsolaan! Innostus on valtava, mutta samalla pelottaa, ettei muutosta tule mitään, kuitenkin tulee jotain ongelmia. Ainakin varaudun niihin, mutta toivon toki, että kaikki menee mukavasti.

Viime aikoina olen huomannut tuntevani jotain, mitä en ole tuntenut todella, TODELLA pitkään aikaan, enkä montaa kertaa aidosti elämäni aikana. Tuntuu, kuin olisin löytänyt keksipaketin pahan makeannälän iskiessä - samanlainen onni virtaa sisällä, ja kasvot vääntyvät pitkittyvään hymyyn ja voi, mä oon kuin hykertelevä pikkuteini kun jännittää niin paljon, vaikka muuten oon sinut lähes kaikkien ympärillä olevien kanssa.
Jätkät, mä taidan olla ihastunut. Mua vähän ärsyttää, koska vannoin niin kautta kiven ja kannon, etten enää halua lyödä hynttyitä yhteen kenenkään kanssa, kaverisuhteet säilyy paremmin. Ja tässä mä nyt istun, superiloisena, koska mulla on elämässä joku, joka saa mut hyvälle tuulelle älyttömän pienillä teoilla. Mä en uskonut, että kukaan voisi murtaa tätä muuria, jonka mun tunteiden ympärille kevään aikana väkersin, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen ollut väärässä, ja onneksi ei myöskään viimeinen.

Edellinen bloggari Essi kysyi, mitä kautta olen löytänyt sinulle läheiset kaverini. Paras ystäväni, sosiaalinen siskoni ja oikea käteni löytyi peruskoulusta, vaikka ilmeisesti olimme olleet vihamiehiä jo esikoulussa. Ensimmäisillä luokilla olimme hieman kyseenalaisia kavereita, sillä molemmilla oli toiset kaverit, jotka eivät halunneet meitä kahta kavereiksi. Lopputuloksena oli piikittelyä ja ilkeilyä, ja monen illan jälkeen kävelin kotiin kyyneleet silmissä. 3. luokan jälkeen aloimme kaveeraamaan aidosti, ja ystävyys on kestänyt siitä lähtien. 
   Harrastin myös VPK:ta 6,5 vuotta, ja sain sieltä jokusen läheisen kaverin. Lukiossa en tutustunut kuin muutamaan ihmiseen kunnolla, mutta he ovatkin ne tärkeimmät, mitä lukiosta jäi matkaan. Täytyy myöntää, että oikeasti läheisiä ystäviä ei ole kovinkaan montaa, mutta hyviä kavereita on paljon. 

Oma haasteeni seuraavalle bloggarille: Onko sinulla erityistä hyvänmielenbiisiä, ja jos on, niin mikä? 

Upeaa alkavaa syksyä kaikille! Muistakaa pitää mieli korkealla ja kynnys hymyillä matalana! (: 

Emppu

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti