tiistai 28. tammikuuta 2014

Pohjaltakin on suunta ylöspäin!

Aivan ihania kirjotuksia kaikki Yeesiläiset tänne kirjottaneet :) Näistä kirjotuksista sain rohkeutta kertoa omankin tarinani.

Minulla on siis todettu keskivaikea masennus vuonna 2012, jolloin sain diagnoosin siihen mitä olen kipuillut jo useamman vuoden ajan yksinäni. Siitä sitten aloin käymään psykologilla ja nyt olen osapuilleen 1,5 vuotta syönyt mielialalääkkeitä ja käynyt terapiassa. Olen käynyt useammalla kuin yhdellä psykologilla/ammatti-ihmisellä puhumassa tuntemuksistani, mutta valitettavasti vain muutama heistä on oikeasti ottanut minut tosissaan ja ymmärtänyt, että nyt oikeesti ahistaa vaikken syytä osaakaan määritellä. Syitä masennukseen voi olla monia. Usein siihen ei ole vain yhtä tiettyä syytä, josta voitaisiin sanoa masennuksen johtuvan. Tämän melkein kahden vuoden ajan jolloin olen kipuillut itseni kanssa ja käynyt puhumassa omista asioistani, olen oppinut uusia asioita itsestäni. Heti aluksi mulle sanottiin, että tää tie jonka nyt alotat tulee olemaan vaikea mutta kyllä se lopulta sitten on ollu sen arvosta. No myönnettävä on, ei se helppoa ole. Monet kerrat olen terapiakäynnin jälkeen itku kurkussa kävellyt kotiin ja miettinyt, että onko tää oikeesti sen arvosta. Välillä tuntuu, ettei mulla oo voimavaroja nousta edes sängystä ja toisena päivänä on energiaa vaikka muille jaettavaks. Ja vaikka masennuksesta usein saattaakin tulla mielikuva, että masentuneet ihmiset on vaan sellasia apaattisia 24/7 eikä kykene tekemään mitään, niin aina asia ei ole näin. Masennusta on monentasoista ja itselläni se on ollut hyvin aaltoileva millaisella mielentilalla milloinkin päivää lähdetään käynnistämään. Välillä on tosi huonoja päiviä jolloin ei jaksa mitään, mutta on myös niitä hyviä päiviä. Ja onneksi viime aikoina niitä hyviä päiviä on ollut enempi. Aluksi tuntui todella vaikealta kertoa läheisille masennuksestani. Etenkin poikaystävälleni, koska olimme aika vähän aikaa sitten alkaneet seurustelemaan. Kämpikselleni kertominen ei myöskään ollut helppoa, koska hänhän joutuu mua eniten kattelemaan arjessa. Kaikki ihmiset joille olen asiasta kertonut, ovat yllättäneet minut sillä miten ovat suhtautuneet. Kukaan ei ole "leimannut" mua hulluks tai mitään muuta mitä silloin pelkäsin.

Nyt vuoden alusta (hyviäkin) päiviäni on hieman varjostanut stressi kouluasioista, kuten opinnäytetyöstä ja viimesestä työssäoppimisesta, toukokuussa kun olis tarkotus saada valmistumispaperit hyppysiin. Mielialalääkkeet ovat auttaneet omalta osaltaan varmasti toipumisessani, vaikka aluksi olinkin hyvin lääkevastainen enkä olisi niitä millään suostunut ottamaan. Sitä en uskalla ajatella, ettäkö joutuisin lääkkeistä vielä luopumaan, vielä ei niin hyvin mene kuitenkaan. Apteekissakin todettiin, että vähintään puoli vuotta pitäisi mennä tasaisesti hyvin ennenkö aletaan miettimään lääkkeiden lopettamista.  Myönnän, että tulevaisuus pelottaa. Varsinkin kun edessä on suuria muutoksia elämässä, kuten valmistuminen (jo toiseen) ammattiin sekä muutto. Uskon kuitenkin, että näiden ihmisten kanssa jotka ovat nytkin olleet tukenani selviän näistä suuremmistakin muutoksista.

Kyllä se kevät vielä tulee, pakkanen on kohta muisto vain! :)

Jokaisella on ne omat haasteet elämässä, mutta toivottavasti jokaisella on myös voimavaroja joista saa apua huonoina päivinä. Marian kysymykseen vastatakseni voisin todeta, että mun voimavarat jotka saa paremmalle mielelle on mun ympärillä olevat ihmiset. Oon pikkuhiljaa oppinu luottamaan siihen, että he jaksaa mua myös niinä huonoina päivinä ja voin heiltä kysyä apua kun sitä tarviin. Toisena voimavarana on pakko mainita kissat, meiän taloudessa niitä on kaks ja olen toisen niistä onnellinen omistaja. Vaikka ne ei vastaa mulle koskaan (ainakaan siten, että ymmärtäisin) niin ne saa mut aina hymyilemään pelkästään sillä että ovat olemassa. Musiikin kautta olen myös pystynyt hyvin käsittelemään tunteitani ja oikein huonona päivänä saattaa musiikista huomata mielialani. Silloin muuten soi raskasta musiikkia ja melkoisen kovaa. Voisin väittää, että on kaikkien ympärillä olevien ihmisten onni ettei meillä oo kunnon kaiuttimia joista musiikkia soittaa... :) Toivonkin, että jokainen ihminen oppisi löytämään omasta elämästään vaikka vaan pieniä asioita, joista tulee parempi mieli. Se voi olla läheiset ihmiset, eläimet,värit tai vaikkapa musiikki. 

Seuraavalle kirjoittajalle heittäisin seuraavanlaisen kysymyksen: Millä tavoin sinä pidät huolta henkisestä hyvinvoinnistasi?

Mukavaa viikkoa kaikille! 
-Erja

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti