torstai 23. tammikuuta 2014

"Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet" - älä jää yksin

Voisin aloittaa Oonan esittämällä kysymyksellä, eli mitä kohti pyrin juuri tällä hetkellä elämässäni. Mä toivon vain, että saisin elämäni järjestykseen ja keskityttyä siihen, mikä on nyt tärkeintä - ylioppilaskirjoituksiin ja siihen, että valmistun lukiosta ensi keväänä. Mulla ei ole niinkään ongelmaa koulunkäynnissä, mutta tällä hetkellä ajatukset karkailee liian kauas, ja lukeminen kärsii.

Viime vuoden loppupuolella aloin harpata kohti aikuisuutta, kun sain työpaikan, poikaystävän ja löysin innon opiskella ja pistää lähes kaiken peliin. Olo oli vakaa ja turvallinen, ja  musta tuntui, että kerrankin kaikki sujuu niin kuin pitää, joskin käsilumityöntekijän työrintamalla on ollut melkoisen hiljaista tänä talvena. Alkuviikosta poikaystäväni kuitenkin ilmoitti haluavansa erota omien vaikeuksiensa ja toisaalta mun ylioppilaskirjoitusten takia, etten murehtisi häntä liikaa. Elämäni oli kuin Huojuva torni -peli, jossa monet palaset olivat luoneet tukevan ja tasapainoisen tornin, ja nyt alin tukipilari vedettiin alta pois. Poikaystäväni oli se tuki ja turva, jota eniten tarvitsisin nyt kirjoitusten aikana. Kun muut sanoivat, että hyvä, jatka samaan malliin, niin hän neuvoi panostamaan vielä enemmän. Eron takia ajatukseni ovat aivan sekaisin, enkä oikein pysty keskittymään opiskeluun, vaikka tiedän sen olevan suurin osa elämääni juuri nyt. Pyrin siis sitä kohti, että saisin käsiteltyä koko typerän suhdekriisin, ja kääntää katseeni takaisin opiskeluun, kuten tässä vaiheessa elämää pitäisi. 

Oona kirjoitti hienosti tasapainoisen elämän tavoittelemisesta ja siitä, etteivät vastoinkäymiset ja onnenpotkut hetkauttaisi tätä tasapainoa. Haluaisin jatkaa aiheella, sillä tasapaino luo turvallisuuden tunnetta ja rytmiä elämään, mutta toisinaan kriisit voivat järkyttää tasapainoisimmankin ihmisen elämää ja pistää korttipakan sekaisin. Monille parisuhteen ero on pieni ongelma, mutta itselleni se oli vaikea ja yllättävä muutos elämässä, koska en osannut varautua siihen. Kriisejäkin on niin monenlaisia, ja kaikki kokevat ne eri tavoin: toisen kriisi voi jollekin toiselle olla pikkuongelma. Tärkeää ei olekaan keskittyä kriisin suuruuteen, vaan siihen, että pääsee sen yli jatkamaan normaalia arkielämää. 

Pahinta on, jos ihminen ei kriisitilanteessa saa sitä apua, mitä selviämiseen tarvitsisi. Onhan niitäkin, jotka haluavat vain rauhaa saadakseen selvittää tilanteen yksin ilman muiden tukea. Itse olen huomannut, että kavereiden tuki ja kannustus ovat olleet parhaita avuja, kun elämässä on ollut vaikeampaa - toisaalta tuntuu, ettei minulla kauheasti ole isompia kriisejä ollutkaan, kuten läheisen menehtymistä tai vakavaa loukkaantumista, joka vaikeuttaisi elämää. Neuvoisin kuitenkin, myös niitä yksin selviäviä, purkamaan ajatuksensa johonkin, oli se sitten toinen ihminen, päiväkirja, taide tai mikä tahansa muu. Jos sulkee kaiken omaan sydämeensä, voivat ongelmat salaa kasvaa tuoden ahdistusta ja raskautta elämään. Toisaalta, toisen kanssa puhuminen voi nopeuttaa asian käsittelyä, ja joillekin riittää vain se, että toinen kuuntelee. Silloin ei tarvitse kantaa koko raskasta taakkaa kerralla yksin. 

Mulla myös kissat saavat usein paremmalle mielelle, koska hölmöydessään ne saavat aina nauramaan, ja usein tuntuu, että ne jotenkin vaistoaisivat, että nyt on suru puserossa 

Ja vaikka murheet voivat luoda epätoivon tunteen ja tekisi  mieli luovuttaa, haluan muistuttaa, että asioilla on tapana selvitä. Jos on olo, ettei ole ketään, jolle puhua, niin aina on auttavia puhelimia, jotka kuuntelevat ja neuvovat. Luin joskus aforismin, joka on kavereiden ja läheisten ohella antanut tukea, kun itse tuntuu, ettei enää jaksa. 

"Falling down is a part of life. Getting back up is living." 

Kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, ei saa vajota epätoivoon ja antaa periksi. Silloin alkaa se taistelu, jolloin noustaan jälleen omille jaloilleen, joko sitten yksin tai ystävien tukemana, ja jatketaan matkaa eteenpäin. Maahan ei saa jäädä makaamaan, eikä toisaalta ylöskään kannata ponnistaa liian nopeasti, jos jalat eivät vielä kanna. 

Ja koska tykkään niin kovasti käyttää metaforia ja vertauskuvia, haluan lopuksi vielä kannustaa ajattelemaan, että pimeinkin yö päättyy aina aamunkoittoon. Älä luovuta! 

Seuraavalta kirjoittajalta Erjalta kysyn, mikä on sinun voimavarasi, joka saa huonoina päivinä paremmalle mielelle? 

Kirpsakkaa loppuviikkoa kaikille! Muistakaa pukeutua lämpimästi :) 

Maria 

5 kommenttia :

  1. Huono blogi :( Vähän jaksamista ja ulkonäkökin ei ole parhaimillaan. En viihdy kovin paljon.. Lopetan lukemisen..

    VastaaPoista
  2. Moikka Anonyymi! Onpa harmillista kuulla ettet viihdy blogin parissa. Miten voisimme parantaa blogia, jotta jäisit sitä lukemaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö teillä oikeasti ole jotain nuorta joka osaa tehää blogille ulkonäköä ja itsekkin bloggaa? Ulkonäkö viihdyssämmäksi ja tekstit kuntoon. Ehkä sit kelpais lukee.

      Poista
  3. Blogin ulkonäön on itseasiassa eräs nuori itse suunnitellut ja toteuttanut. Nuoret bloggaavat ajankohtaisista nuorten asioista kuten hyvinvoinnista, suhteista, iloista, suruista ja elämästä ylipäänsä, joten tekstit eivät ole tutkittua tietoa tai asiantuntijatekstiä vaan ihan nuorten omasta suusta. Kiitos kuitenkin palautteestasi, pidämme sen mielessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi jos olen töykeä jne.. Mutta tähän ulkonäköön ei ole nähty vaivaa.. Ei yhtään. Tuo nuori varmaan ei ole nähny kunnon blogeja :/

      Poista